Matkustin avaruuteen, mutta en nähnyt Jumalaa, kerrotaan Juri Gagarinin sanoneen palattuaan historialliselta ensimmäiseltä avaruusmatkalta. Tästä lausahduksesta tuli osa Neuvostoliiton uskonnonvastaista propagandaa. Jumalaa ei ole, sillä en ole häntä nähnyt. Mihin häntä tarvittaisiin, jos ihminen voi valloittaa avaruudenkin aivan omillaan?
Tapa, jolla me ihmiset hahmotamme maailmaa, on ollut suuressa murroksessa jo monen vuosisadan ajan. Samalla kun ymmärrys maailmasta on kasvanut, niin ikkuna Jumalan suuntaan on pienentynyt. Eräs amerikkalainen filosofi kuvaa sitä lumoutumisen kyvyn kadottamisena. Jumalalle ei ole enää paikkaa, kun ihminen ymmärtää luonnonilmiöitä, tekee energiaa atomeista, kaivautuu yhä syvemmälle maaperään ja yhä kauemmas avaruuteen. Sen myötä ihmisen erillisyys muusta luomakunnasta on koko ajan kasvanut. Jonkinlainen ääneen lausumaton hierarkia on eloton luonto – elolliset olennot – ja sitten luomakunnan kruununa ihminen, joka on ottanut tämänpuoleisuudessa Jumalan paikan koko luomakunnan hallitsijana.
Ihminen ei kuitenkaan koskaan pysty luomaan uutta, vaikka niin luuleekin. Kaikki hämmästyttävimmätkin innovaatiot ja uudet keksinnöt rakentuvat jo olemassa olevan varaan, luonnonlakien ja luonnonvarojen. Pahimmillaan ”uutta” luodessaan ihminen imee tyhjiin maaperän luonnonvarat, kuivattaa juomavedet ja kaataa sademetsät. Ihminen, joka ei ymmärrä omaa paikkaansa kokonaisuudessa vaan toimii kuin luoja, on tuhon kylväjä.
Kun me puhumme Jumalasta, kirkossakin, niin näkökulma on hyvin usein ihmiskeskeinen. Jumala ihmisen Luojana, Jumala ihmisen pelastajana, ihmisen suhde Jumalaan… Sen vastapainoksi on viime vuosina kehittynyt ekotelogia, joka laajentaa perspektiiviä koko maailmankaikkeuteen. Jumala on läsnä koko luomakunnassa ja puhuu sen kautta. Merkityksellistä on myös luodun maailman kokonaisuuden tasapaino, siis myös ihmisen suhde luontoon eikä vain ihmisen suhde Jumalaan. Tämä ei olekaan mitään hippien hommaa, vaan täysin raamatullista.
Johanneksen evankeliumin aloitus, jonka äsken kuulimme, on upea ja runollinen. Täysin toisenlainen kuin vaikka Matteuksen evankeliumi, joka alkaa sukuluettelolla. Johannes lataa muutamaan lauseeseen syvän teologisen näkemyksen siitä, kuka Kristus on. Nämä jakeet ovat innoittaneet muun muassa fransiskaanipappi Richard Rohria, joka muistuttaa, että Kristus ei ole Jeesuksen sukunimi – Kristus oli ennen Jeesusta. Osallistuiko Jumala tähän maailmaan luomisen jälkeen vasta kun Jeesus syntyi ihmiseksi? Ei suinkaan, sillä ei ole ollut olemassa hetkeä, jolloin Kristus ei olisi läpäissyt kaikkea, mitä maailmassa on.
Alussa oli Sana, kreikaksi logos, joka tarkoittaa sanaa ja järkeä, ja jota myös aikansa filosofioissa käytettiin viittaamaan maailmaa jäsentävään voimaan. Johanneksen evankeliumissa tuo logos viittaa Kristukseen ja kerrotaan, että hänen kauttaan on kaikki saanut alkunsa. Mitään, mitä on, ei ole tapahtunut ilman häntä. Ei mitään. Ei ilmaa, vettä, kiviä, puita, sienirihmastoja, eläimiä ja ihmisiä. Kaikki on syntynyt Kristuksen kautta. Kristus yhdistää koko maailmankaikkeutta.
”Kun ymmärrämme, että koko fyysinen maailma ympärillämme on Jumalan kätkeytymisen ja ilmestyksen paikka, tästä maailmasta tulee koti, turvallinen, lumottu ja armollinen”, Rohr kirjoittaa. Maailmassa, jossa Jumala on läsnä, ei ole eroa luonnollisen ja yliluonnollisen tai pyhän ja maallisen välillä. Jumalan huolenpitoa ja läheisyyttä voi kokea kukkapenkkiä kitkiessään, kissaa silittäessään tai ystävän kanssa jutellessaan. Tällainen näkemys Jumalasta vaatii myös kunnioittamaan ja vaalimaan jokaista ihmistä ja tätä maapalloa: Jumalaa ei voi rakastaa rakastamatta maailmaa, jonka hän on luonut. Kristitty on se, joka näkee Kristuksen kaikessa. Oletko ennen kuullut tällaista määritelmää? Useimmitenhan ajatellaan, että kristitty on se, joka uskoo tiettyihin oppisisältöihin tai kenties tunnetasolla kokee uskovansa tai elää tiettyjen kristillisten ihanteiden mukaan. Mutta jos kristitty näkee Kristuksen kaikessa, hän näkee pyhyyttä kaikessa ja kaikenlaisessa. Jos maailman näkee tällä tavalla, on mahdotonta pitää yllä henkisiä raja-aitoja, erotella ja arvottaa ihmisryhmiä jonkin ominaisuuden vuoksi tai käyttää hyväksi toisia ihmisiä tai luontoa. Kristus sitoo kaiken yhteen, sanoo myös Kolossalaiskirjeen kirjoittaja, joka jatkaa päivän evankeliumin ajatusta Kristuksesta, jonka kautta kaikki on tullut olemaan ja johon kaikki palaa.
Äskeisessä virressä laulettiin ”Nosta katse huomiseen: luomiseen”. Se on yllättävä näkökulma. Meidän katseemme on kovasti kiinnittynyt tuhossa, kun tarkastelemme maailmaa. Näemme sen, mikä on rikki ja pelkäämme koko ajan enemmän, että tuho on peruuttamatonta. Ei ole helppoa nähdä huomisessa luomista. Mutta se mikä on meille mahdotonta on Jumalalle mahdollista. Jumala voi luoda uutta tyhjästä, kaaoksesta ja tuhon keskeltä. Luominen ei tullut valmiiksi alkuräjähdyksessä tai lajien kehittymisessä homo sapiensekseen asti, vaan luominen on jatkuvaa. Siksi nosta katse huomiseen: luomiseen.
Päivi Vähäkangas 