Kristuksen yhdistämät

Joh. 17:18–23

Jeesus rukoili ja sanoi: ”Isä, niin kuin sinä lähetit minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät. Minä pyhitän itseni uhriksi heidän tähtensä, että heistäkin tulisi totuuden pyhittämiä. Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun. Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut. Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.”

Pitkälti toista sataa miljoonaa ihmistä ympäri maailmaa katsoi viime viikonloppuna Euroviisuja, joiden teemana oli ”United by music” siis musiikin yhdistämät. Tunnuslauseella haluttiin viestiä, että iloisen laulukilpailun ajaksi poliittiset ja muut ristiriidat saavat jäädä syrjään ja eri tavalla ajattelevat voivat rinta rinnan keskittyä musiikkiin, joka yhdistää heidät. Epäpoliittisuuden korostaminen silloin, kun taustalla on poliittinen päätös ja kun poliittinen jännite oli käsinkosketeltavaa jokaisessa hetkessä, tuntui erityisen falskilta.

Euroviisuepisodi muistutti, että yhteyttä ja ykseyttä ei voi käskeä ylhäältä päin, jos ykseyden edellytykset ovat liian heikot. Musiikki, niin suuri lahja kuin onkin, ei sekään ole riittävän vahva voima luomaan ykseyttä. Eikä ykseys synny ainakaan niin, että vaikeista asioista vaietaan.

Jeesuksen pitkässä jäähyväisrukouksessa toistuu tietty teema, joka kuuluu myös tämän päivän evankeliumissa. ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa.” Euroviisuja lainaten kirkolliskokouksen tunnuslause voisi kuulua ”united by Christ”, Kristuksen yhdistämät. Sen vahvempaa voimaa ja valtaa ei koko maailmankaikkeudessa ole kuin Kristus. Hän kykenee parantamaan särkyneen, luomaan toivoa epätoivoon ja yhdistämään sen, mikä näyttää särkyneeltä.

Miksi tämäkään kirkolliskokousviikko ei silti ole tuntunut ykseyden juhlaviikolta? Miksi näyttää siltä, Matteuksen evankeliumia mukaillen, että missä kaksi tai kolme kristittyä on koolla, siellä on riita heidän keskellään?

Ibland verkar det som att det är lättare för oss att föra ekumeniska eller interreligiösa diskussioner än att möta de som tycker annorlunda inom vår egen kyrka. Vi kan möta de som tänker annorlunda med respekt och visa intresse för deras sätt att se världen så länge samtalspartnern representerar något annat, ett annat trossamfund eller en annan religion. Då är det ju fråga om dem inte om oss. Men när två finska lutheraner är oense om något förvandlas situationen till en maktkamp. Vem får definiera vad ”vi” är.

Kiistat johtuvat pitkälti siitä, että samaan ryhmään kuuluminen aletaan nähdä vaatimuksena samanmielisyyteen ja yhdenmukaisuuteen.

Ilmiö ei ole mitenkään uusi. Jo alkuseurakunnassa käytiin opillisia kiistoja. Varhainen kristillisyys oli hyvin moniäänistä, mutta aivan kuten nykyään, silloinkin moniäänisyyttä siedettiin huonosti. Tarve vetää rajaa oikean ja väärän opin välille kasvoi kirkon laajentuessa. Kiista oikeasta opetuksesta on alusta asti ollut kiista arvovallasta: kenellä on oikeus määritellä, miten pyhiä kirjoituksia tulkitaan oikein?

Paavalia juhlitaan kristinuskon ensimmäisenä teologina ja useiden ensimmäisten seurakuntien perustajana. Hänen kauttaan kristinusko lähti leviämään kokonaan uusille alueille. Mutta Paavali oli myös ensimmäinen kirkollinen sovittelija. Kirjeidensä perusteella hän joutui käyttämään varsin paljon aikaa kristittyjen keskinäisten erimielisyyksien sovittelemiseen. Ensimmäisen Korinttilaiskirjeen ensimmäisessä luvussa alkutervehdysten jälkeen Paavali menee suoraan asiaan: ”Olen näet saanut kuulla Khloen väeltä, että teillä, veljeni, on keskenänne riitoja. Tarkoitan sitä, että toiset teistä sanovat: »Minä olen Paavalin puolella», toiset taas: »Minä Apolloksen», »Minä Keefaksen», »Minä Kristuksen». Onko Kristus jaettu?”

Har Kristus blivit delad? frågade Paulus. Han kände förmodligen inte till Jesu avskedstal i Johannesevangeliet och Jesu bön om att hans efterföljare skulle vara ett. Ändå handlade Paulus enligt Jesu bön.

Kirjeissään Paavali esiintyy tinkimättömänä, suorastaan ehdottomana. Silti hän haki sovintoa ja oli valmis merkittävään kompromissiin tilanteessa, jossa varhainen kirkko oli vaarassa revetä kahtia. Jerusalemin seurakunnan johtajat halusivat, että kaikki ei-juutalaiset kristityksi kääntyvät piti ympärileikata. Tätä Paavali vastusti jyrkästi. Kiistaa selviteltiin niin sanotussa Jerusalemin kokouksessa. Paavalin vapaampi kanta voitti: päätettiin, että kristityiksi kääntyviltä pakanoilta ei vaadita juutalaisten tapojen noudattamista. Päätös ei kuitenkaan tarkoittanut, että kukaan ei enää saisi noudattaa juutalaisia tapoja ja harjoittaa ympärileikkausta. Juutalaiskristityt jatkoivat edelleen perinteistään kiinni pitämistä. Kaksi erilaista tapaa, kaksi erilaista ymmärrystä mahtuivat samaan kirkkoon.

Mitä olisi tapahtunut vasta kehittymässä olevalle kristilliselle kirkolle, jos Paavali olisi ollut ehdoton loppuun asti, niin että se olisi johtanut paavalilaisen ja pietarilaisen kristillisyyden välirikkoon? Näin ei kuitenkaan käynyt. Paavali on meille esikuvallinen esimerkki asennoitumisesta kristittyjen välisiin näkemyseroihin. Kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä. Toisten kynnyskysymysten ei tarvitse olla kynnyskysymyksiä kaikille.

Periaatteellisuus on sana, jolla on myönteinen kaiku. Periaatteellisuus tuo mieleen vakauden, luotettavuuden ja moraalisuuden. Periaatteellisuudella voi kuitenkin olla kääntöpuolensa, etenkin jos vaatii muiden jakavan omat periaatteet. Ehdottomuus tuo mukanaan ulossulkemista. Vallanhalu johtaa tarpeeseen nujertaa toisia.

Jäähyväispuheessaan Jeesus muistuttaa, että meidän keskinäisen yhteytemme malli on Jumalan sisäinen yhteys. Se on kuva kolminaisuuden persoonien välillä vapaasti ja vastavuoroisesti virtaavasta rakkaudesta. Siksi meidän ykseytemme ei ole aitoa, jos se perustuu pakottamiseen, alistamiseen, nöyryyttämiseen ja nujertamiseen. Ykseyttä ei voi olla, jos rakkaus puuttuu.

Olen usein palannut tähän ajatukseen, joka on peräisin lähetysasiakirjasta Yhdessä kohti elämää: ”Ykseyden tavoittelemisen tulee olla sopusoinnussa raamatullisen oikeudenmukaisuuden vaatimuksen kanssa. Kutsumuksemme edistää oikeudenmukaisuutta saattaa joskus johtaa hylkäämään väärän yksimielisyyden, joka vaientaa ja sortaa. Aitoon ykseyteen kuuluvat aina syrjinnän kaihtaminen ja toisten kunnioittaminen.”

Ykseys on päämäärä, ei väline. Siksi sitä ei voi tavoitella hinnalla millä hyvänsä. Meillä voi olla suuri houkutus kaventaa ykseyden piiriä. Yhteyttä ja ykseyttä olisi niin helppoa ja mukavaa rakentaa vain samalla tavalla ajattelevien kesken. Mutta se ei ole Kristuksen tahto. Hän rukoili, että me kaikki olisimme yhtä. Tätä rukousta ei voi ohittaa.

Emme voi pusertaa ykseyttä itsestämme. Jos kuitenkin muistamme keskittyä kaikkein tärkeimpään, Kristukseen, ja liittyä rukoukseen, että armon, rakkauden ja rauhan Henki täyttäisi meidät, olemme askeleen lähempänä ykseyttä. Meidän ykseytemme alkaa täältä, alttaripöydästä. Kun kohta polvistumme yhdessä alttarille, tulemme Kristuksen yhdistämiksi. Erilaisina ja erimielisinäkin.

Saarna pidetty kirkolliskokouksen päätösjumalanpalveluksessa Turun Maarian kirkossa 17.5.2024