Toisen kasvot ovat Kristuksen kasvot

Saarna Helsingin tuomiokirkossa tuomiosunnuntaina 23.11.2025

Matt. 25: 31-46

Kenet sinä näit, kun tänään tulit kirkkoon? Todennäköisesti vastaasi tuli kymmeniä ihmisiä, kasvoja toisensa perään. Keihin heistä kiinnitit huomiosi? Pystytkö muistamaan yhtäkään vastaantulijaa, ellei hän ollut sinulle ennestään tuttu?

Huomaat todennäköisemmin ne ihmiset, joissa on jotain samaistuttavaa. Kun lapseni oli sen ikäinen, että kuljetin häntä rattaissa, huomasin muut lastenrattaita kuljettavat. Onpa heitä paljon! Olimme samaa heimoa, mutta nyt en enää huomaa heitä samalla tavalla kuin ennen. Kun menen suosikkiartistini konserttiin, huomaan jo kadulla pukeutumisen perusteella muut samaan konserttiin menijät. Olemme samaa heimoa. Ulkomailla ilahdun, kun tunnistan toisen ihmisen suomalaiseksi hänen Marimekko-kassistaan. Olemme samaa heimoa.

Samaan heimoon kuuluvaa ihminen tuntuu samaistuttavalta. Häntä kohtaan on helpompaa tuntea myötätuntoa ja auttamisenhalua. Voi kokea täyttäneensä velvollisuutensa, kun on tukenut niitä, jotka kuuluvat samaan piiriin, joista käyttää pronominia ”me”.

”Me” olemme toisillemme näkyviä. ”Ne” ovat meille näkymättömiä.

Tämän rajalinjan Jeesus tuli murtamaan. Hän teki näkyväksi Jumalan valtakuntaa. Siellä etusijan saavat ne, jotka kärsivät, kaipaavat, surevat ja ovat osattomia. Jeesus ruokki nälkäisiä, paransi sairaita ja palautti ihmisarvon yhteisön hylkäämille. Hän pysähtyi niiden luokse, joiden ohi muut kävelivät. Hän kuunteli ja kohtasi niitä, joita muiden mielestä ei olisi tarvinnut kuunnella ja kohdata: naisia, vieläpä vieraaseen heimoon kuuluvia, moraalittomana pidettyjä ja miehitysvallan kanssa veljeileviä. Jeesus teki kaikin tavoin selväksi, että kun Jumalan valtakunta murtautuu esiin, ihminen tulee ehjäksi ja näkyväksi.

Jeesuksen kirkkaan ja selkeän viestin äärellä on hämmästyttävää, että kristityt kiistelevät kuitenkin edelleen siitä, kuka on lähimmäinen, jota tulee rakastaa. Kiistelemme siis siitä, ketä täytyy auttaa ja ketä ei tarvitse. Lähimmäisyyden rajaaminen kertoo yksinkertaisesti haluttomuudesta hyväksyä Jeesuksen raja-aitoja murtavaa viestiä. Jos avautuu sille, että jokainen ihminen on lähimmäinen, tunnistaa vastuun, joka on raskas kantaa. Sen paino on murskaava. Kenties siksi myös kristityksi tunnustautuva ihminen keksii syitä, joilla tätä vastuuta voi väistellä ja kaventaa myötätunnon piiriä.

Tämä sama haaste on vastassa myös siinä, miten tulkitsemme tuomiosunnuntain evankeliumia viimeisestä tuomiosta, jolloin ihmisen hyvät teot punnitaan. Ketkä Matteuksen evankeliumin kertomuksessa ovat tuomiolla? Entä ketkä ovat niitä vähäisiä veljiä, joiden kohtelu ratkaisee tuomitun kohtalon? Olemme tottuneet ajattelemaan, että vähäiset veljet viittaavat maailman kaikkiin kärsiviin ihmisiin, sillä näin tätä kertomusta on luettu viimeisen parinsadan vuoden ajan.

Viime vuosikymmeninä on yleistynyt toisenlainen tulkintatapa. Sen mukaan tuomiolle on koottu muut kuin kristityt ja heidät tuomitaan sen mukaan, miten he ovat kristittyjä kohdelleet. Nämä kaksi tulkintatapaa ovat täysin vastakkaisia. Toinen on sisään sulkeva ja toinen ulossulkeva. Toisessa asetumme kaikki samalle viivalle Jumalan edessä. Toisessa seuraamme turvatusta asemasta käsin uteliaina, miten niille muille käy.

Tästä esimerkistä näkyy, miten suuri vaikutus on sillä, miten Raamattua luetaan. Jos valitsemme sellaisen tulkinnan, jossa me olemme erillämme muista ja jossa meillä ei ole mitään vastuuta toisista ihmisistä, mihin se meitä ohjaa? Kutsuuko se meitä yhteyteen, innostaako se meitä edistämään rakkautta?

On hyvin mahdollista, että Matteuksen evankeliumin ensimmäiset kuulijat eivät ajatelleet kaikkia maailman ihmisiä, kun kuuntelivat tätä kertomusta vähäisistä veljistä, jotka kärsivät nälkää ja janoa ja olivat vankilassa. Todennäköisemmin he tulkitsivat kertomusta oman kokemusmaailmansa kautta ja ajattelivat, miten kohdeltiin apostoleja ja kiertäviä julistajia, jotka loivat pohjaa kristillisten seurakuntien synnylle. Hehän joutuivat kokemaan evankeliumin julistamisen vuoksi nälkää, janoa, vilua ja vangituksi tulemistakin.

Nuo ajat ovat takana päin ja me nykyiset sananjulistajat saarnatuoleissamme emme kärsi nälkää, janoa ja vilua. Olisi varsin erikoista ajatella, että esimerkiksi minä pappina olisin vähäinen veli, jonka kohtelusta Kristus aikojen lopulla tulee kovistelemaan ihmisiä. Siksi on välttämätöntä löytää tapa ymmärtää tätäkin kertomusta niin, että se tekee oikeutta Jeesuksen opetuksille ja toisaalta on tunnistettava omassa ajassamme ja omassa elämänpiirissämme.

Jos supistamme vähäisten veljien joukon kovin rajatuksi ja pieneksi, väistämme vastuumme toisista ihmisistä. Kun kuuntelemme Jeesuksen sanoja, emme ole neutraaleja sivustakatsojia emmekä kuuntele tarinoita menneistä ajoista. Kuulemme Sanaa, joka tulee eläväksi tässä ja nyt, joka osuu ja ravistelee, koska se paljastaa millainen Kristus on ja millaisia me olemme. Yhä edelleen tuomiosunnuntain evankeliumi kutsuu tunnistamaan ihmisen hädän, tässä ja nyt. Niin Jeesuskin teki.

Kertomus viimeisestä tuomiosta on jylhä. Sitä kuuntelee sydän läpättäen. On vaikea välttää tätä kertomusta kuullessa miettimästä, keneen samaistun. Mikä on minun kohtaloni, kuulunko vuohiin vai lampaisiin? Näinhän usein teemme raamatunkertomusten äärellä. Koetamme löytää itsemme niistä.

Tässä evankeliumissa ei kuitenkaan ole kyse vuohista ja lampaista, ei minusta ja minun toimijuudestani tai toimimattomuudestani. Keskitymme väärään asiaan, jos katseemme pysyy vuohissa ja lampaissa. Tämän evankeliumin keskipisteenä ovat ne, joita Jeesus nimittää vähäisiksi veljiksi. Meitä kutsutaan kääntämään katse pois omasta itsestä ja näkemään ne, jotka aiemmin jäivät näkymättömiksi.

Ranskalainen filosofi Emmanuel Lévinas on pohtinut Minän suhdetta Toiseen teoksessaan Toisen kasvot. Hän kirjoittaa vastuusta, jonka tunnen toisesta heti, kun tämä katsoo minua, vaikka en edes tietoisesti ota hänestä vastuuta. Elämässä ei ole kysymys eristäytymisestä, vaan toista kohtaan koetusta vastuusta. sanoo Lévinas. Toisen rakastaminen on vastuun tiedostamista: huolehtimista ja sen ymmärtämistä, että toinen on hauras ja kuolevainen. Rakkaus ei siis ole täyttymys ja voimantunne, vaan vastuu.

Toisen maailmansodan kauhut ja vankileirin kokeneelle Lévinas’lle oli tärkeää muistuttaa, että ihmistä ei saa koskaan kohdella objektina. Ihmisyyden pahimmat hetket ovat tapahtuneet ja tulevat tapahtumaan siksi, että toiset ihmiset on nähty objekteina, heiltä on riisuttu ihmisyys ja kasvot ja heitä kohdellaan ongelmana.

Toisen kasvot ja meidän vastuumme heidän haavoittuvuutensa edessä tuo mieleen tuomiosunnuntain evankeliumitekstin. Mutta Matteuksen evankeliumi tuo tähän vielä lisäulottuvuuden: toisen ihmisen kasvoissa näemme Kristuksen itsensä. Jumala on läsnä jokaisessa vuorovaikutustilanteessa. Jokainen kohtaaminen toisen ihmisen kanssa on mahdollisuus tunnistaa Jumalan toiminta maailmassa sekä sinun ja minun välillä.

Yhtäkkiä kertomukseen viimeisestä tuomiosta avautuu täysin uusi näköala. Se ei ole pelon ja kauhun tai raskaan velvollisuuden maisema, vaan toivon ja mahdollisuuden näköala: Kristus on kaikkialla. Jumalan valtakunta puhkeaa hiljaisesti esiin jatkuvasti ja kaikkialla.