Minä ja Kristus

Puhe Tuomasmessussa Agricolan-kirkossa 23.11.2025. Kaikille kolmelle tuomiorovastiehdokkaalle annettiin viisi minuuttia aikaa puhua aiheesta ”minä ja Kristus”.

Kun olin lapsi, maailmaani kuului minä, isä ja äiti ja veljet, naapurit ja kaverit. Siihen kuului myös Jeesus. Jeesuksesta laulettiin lauluja ja kerrottiin tarinoita. Jeesus oli kuvan paimen, jonka ympärille pyhäkoulussa kerättiin lammastarroja.

Vuosien myötä opin lisää Jeesuksesta. Rippikoulussa ja isosena kävimme läpi evankeliumien kertomuksia. Yliopistossa sukelsin tieteellisen raamatuntutkimuksen maailmaan. Opin puhumaan Jeesuksesta tutkijanhattu päässäni. Opin pohtimaan, mitkä Jeesuksen sanoista ovat todennäköisemmin aitoja, mitkä evankeliumin kirjoittajan käsialaa tai vielä myöhempää traditiota. Väittelemään, oliko Jeesus ennen kaikkea viisauden opettaja, lopun ajan saarnaaja vai jotain muuta. Jeesusta voi arvioida etäisyyden päästä niin kuin mitä tahansa itsestä erillistä asiaa. Tässä on minä ja tuossa on Jeesus.

Opin puhumaan Jeesuksesta ja samalla opin, ettei Jeesusta voi tavoittaa vain sanoin. Jeesus on enemmän kuin vain kohde, jota voi arvioida ulkopuolelta. Jeesus on Kristus, elämän lähde ja muutosvoima.

Paavalin tapa puhua Kristuksesta on hätkähdyttävää. Hän sanoo, että me olemme Kristuksessa. Ei siis Kristuksen seurassa vaan Kristuksessa. Kaikki te Kristukseen kastetut olette pukeutuneet Kristukseen, Paavali sanoo. Olemme siis yltä päältä Kristuksessa. Aikamoinen ajatus! Se häivyttää täysin etäisyyden Kristukseen. Ei olekaan niin, että tässä olen minä ja Kristus tuossa, ainakin käsivarren mitan päässä. Onkin Kristus minussa. Se tekee Kristuksesta puhumisen vaikeammaksi, sillä Kristus minussa on jotain hyvin henkilökohtaista.

Aivan elämän alussa ihminen opettelee erillisyyttä. Vauva ei vielä ymmärrä olevansa erillinen yksilö, vaan luulee, että äiti on oman olemisen jatke. Ihmisen ensimmäisiä kehitysvaiheita onkin siksi sen tunnistaminen, että minä olen eri kuin tuo toinen. Siitä alkaen ihminen opettelee näkemään maailman erillisyyden ja etäisyyden kautta.

Ymmärrys Kristuksessa elämisestä on täysin päinvastainen kehitys. Se on havahtumista siihen, että erillisyyttä ei oikeastaan olekaan. Jumala ei ole kaukana, jos olen Kristuksessa. ”Enää en elä minä, vaan Kristus minussa”, sanoo Paavali. Ei ole minua ja Kristusta, vaan Kristus minussa.

Kristuksessa oleminen muuttaa suhtautumista myös toisiin ihmisiin. Olemme nimittäin kaikki yhdessä Kristuksen ruumis. Yhtäkkiä ei olekaan vain minua ja Kristusta, vaan Kristus meissä.

Kristuksessa eläminen ei tarkoita sitä, että olisi tullut valmiiksi. Se on elämänmittaista kasvua, opettelemista kuuntelemaan Kristuksen ääntä. Se ei todellakaan ole mikään helppo homma. Ihminen haluaa olla itse ohjaksissa ja seurata omaa tahtoaan ja omia mielihalujaan ennemmin kuin sitä, mihin Kristus kutsuu. Siitä huolimatta Jumala itse tekee koko ajan työtään meissä. Kristuksessa eläminen on matkantekoa. Se on muutosta, sellaiseksi tulemista, jollaiseksi Jumala minut tarkoittaa.