Suomalaisten kollektiiviseen identiteettiin kuuluu ajatus uudisraivaajakansasta. Ensin on ollut koskematon korpi, villi ja vihamielinen. Se on kesytetty pala palalta. On kaadettu metsää, kaskettu, kynnetty kivistä ja kyistä peltoa. On pystytetty tupia ja torppia. Maa on rakennettu sisulla, otsa hiessä ja kämmenet verillä. Siellä myyttisessä menneisyydessä siis, minun sukupolvenihan ei ole koskaan auraan koskenut.
Myös henkisellä puolella tarvitaan tienraivaajia, eikä se osa ole helppo. Millainen on mahtanut olla vastaanotto, kun nuori Mikael Agricola on palannut opintojen parista Wittenbergistä takaisin Pohjolan perukoille ja pyhää intoa puhkuen ryhtynyt levittämään oppi-isänsä Lutherin ajatuksia. Mokomia uusia villityksiä, joita etelän herrat yrittävät meille tuputtaa, lienee moni mutissut. Muutokseen kytkeytyy aina myös muutosvastarinta. Vaati sisua ja sitkeyttä, kestäviä istumalihaksia käännöstöiden parissa ja periksiantamattomuutta lukemattomissa keskusteluissa ennen kuin Agricola sai jo muodollisesti protestanttiseksi tunnustautuneessa Suomessa läpi reformaation teologiset periaatteet.
Luterilaisuuteen kuuluu sisäinen jännite perinteiden ja uudistumisen välillä. Yhtäältä uskotaa Jumalan muuttumattomaan Sanaan ja tiettyihin luovuttamattomiin periaatteisiin. Toisaalta ymmärretään, että aikojen saatossa mukaan tarttuu kaikenlaista sälää, joka voi himmentää ydinsanoman. Kirkolla on oltava herkkyyttä itsekriittisyyteen ja valmiutta suunnanmuutokseen. Jokaisella on oikeus – suorastaan velvollisuus – kritisoida kirkon väärinkäytöksiä ja siten puolustaa evankeliumia. Avoimuus kritiikille tarkoittaa väistämättä myös eripuraisuutta, sillä ihmisillä ei ole yhteneväisiä näkemyksiä siitä, mitkä asiat kirkossa ovat muuttumattomia ja mitkä aikaan sidonnaisia. Traditionalistit valittavat, että uudistajilta menee lapsi pesuveden mukana ja uudistajat huomauttavat, että pesuvesi on aikojen saatossa samentunut ja homehtunut ja suodatuksen tarpeessa.
”Ajatus, että kaikki säilyy kirkossa ennallaan, on epärealistinen” muistutti arkkipiispamme Kari Mäkinen hiljattain. Kirkkomme on muutamien vuosikymmenten aikana muuttunut monin tavoin. Siihen on aina tarvittu tienraivaajia, yksittäisiä kristittyjä tai pappeja, joilla on ollut näky tehdä asioita toisin kuin on ollut vakiintunut käytäntö. Tuli avioliittoneuvonta ja ruokapankit. Tuli gospelmusiikki, Tuomasmessut ja hiljaisuuden retriitit. Tuli naispappeus. Tuli mahdollisuus vihkiä eronneita uudelleen avioliittoon ja rukoilla samaa sukupuolta olevien parien kanssa ja puolesta. Kaikkia näitä on vastustettu, toisinaan raivokkaasti. Mutta vähitellen ne ovat tulleet luontevaksi osaksi sitä, millaista on kristillisyys meidän kulttuurissamme, meidän aikanamme. Muutokset eivät kaada kirkkoa, jolla on juuret syvällä – vaikka tuuli joskus huojuttaisi kovaa.
Julkaistu saksansuomalaisten Rengas-lehden numerossa 3-4/2015
Päivi Vähäkangas 