Vaikenemisen aika on ohi

Veikkaan, että jokaisella meistä on elämän varrelta kokemus siitä, kun joku on sanonut: ole hiljaa, ei noin sovi käyttäytyä tai puhua. Voi olla, että monella on sellainen muisto jopa tästä kirkosta. Meille on niin vahvasti sisäänrakennettu ajatus siitä, että koska kirkko on pyhä paikka, siellä pitää puhua kuiskaten. Ikään kuin Pyhä ei kestäisi elämää ja elämän ääniä.

Lapsi ei vielä hillitse itseään, hän ilmaisee kaikkia tunteitaan vapaasti. Pikkuhiljaa opimme kontrolloimaan käytöstämme. Opimme mitä on häpeä, kun emme ole toimineet niin kuin toiset ja joudumme silmätikuiksi. Opimme välttämään joukosta erottautumista. Opimme pitämään suumme kiinni, jotta emme vetäisi huomiota itseemme. Opimme olemaan hiljaa silloinkin, kun pitäisi avata suu. Vaikenemme häpeästä, pelosta, mukavuudenhalusta, tottumuksesta.

Olkaa nyt hiljaa, eihän tuollainen ole sopivaa, sanottiin Jeesuksen oppilaille. Ja Jeesus vastasi: jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.

Adventin evankeliumissa Jeesus opettaa, että vaikenemisen aika on ohi. Jos ihmiset ovat hiljaa, niin kivet huutavat Jumalan ylistystä. Ja jos ihmiset vaikenevat, niin vääryys huutaa kuitenkin maasta taivaaseen asti. Totuuden tehtävä on tulla ilmi, silloinkin kun se koetaan kiusalliseksi. Kristityn velvollisuus on puuttua vääryyteen, jonka hän havaitsee ympärillään. Se vaatii myös omien sokeiden pisteiden havaitsemista. Olenko jo niin tottunut ja turtunut joihinkin asioihin ja ilmiöihin ympärilläni, etten enää havaitse niiden vääristymiä? Onko omassa tavassani kohdella toisia ihmisiä parantamisen varaa? Millaisiin arvoihin uskon ja edistänkö niitä?

Sekä eduskuntavaalien että nyt presidentinvaalien vaalikoneessa ehdokkaille esitettiin väite, johon piti ottaa kantaa: kristilliset arvot ovat hyvä pohja poliittiselle päätöksenteolle.

Aika harva varmasti ilmaisee olevansa eri mieltä tämän väitteen kanssa. Mutta suuri haaste onkin siinä, että kristillisillä arvoilla voidaan tarkoittaa täysin päinvastaisia asioita. Lähimmäisenrakkauden voi vesittää tehokkaasti rajaamalla ketkä ovat lähimmäisiä, joihin lähimmäisenrakkautta voi kohdistaa. Lähimmäisenrakkauden nimissä on myös koettu luvalliseksi satuttaa toisia ihmisiä ja kiistää heidän oikeutensa olla sitä, millaisiksi ovat syntyneet, koska sehän on vain heidän omaksi parhaakseen. Lähimmäisenrakkauden nimissä ihmisiä on tuomittu helvettiin.

Pahimmillaan kristillisiin arvoihin vetoaminen on Kristuksen arvojen vastaista. Veikkaanpa esimerkiksi, että Vladimir Putin vastaisi olevansa täysin samaa mieltä sen väitteen kanssa, että kristilliset arvot ovat hyvä pohja poliittiselle päätöksenteolle. Hänhän sanoo Venäjän puolustavan kristillisiä arvoja. Meidän rajanaapuristamme on tullut totalitaristinen valtio, jossa kaikki arvot heittävät häränpyllyä. Totuutta väitetään valheeksi ja valhetta totuudeksi. Totuuden puolesta puhuvia vangitaan ja tapetaan. Kristinuskon nimissä vainotaan vähemmistöjä. Kristus on suljettu kultaiseen häkkiin ja Hänen suunsa on tukittu, niin ettei Kristuksen ääntä enää kuulla. Mutta vaikka ihmiset on vaiennettu, niin kivetkin huutavat. Me näemme kyllä, mitä tapahtuu ja mikä on totuus.

Oleellista on, ulottuuko sama tarkka katse myös lähellemme. Näemme, miten Kristusta ja kristillisiä arvoja väärinkäytetään naapurimaassamme, mutta olemmeko hereillä jos totuus, vapaus, oikeudenmukaisuus ja ehdoton rakkaus ovat uhattuina omissa yhteisöissämme? Saako Kristus kasvaa meissä ja muuttaa meitä Jumalan mielen mukaiseksi vai yritämmekö me muuttaa Kristusta oman mielemme mukaiseksi? Ovatko kristilliset arvot vain välineitä, joilla edistämme omia tavoitteitamme ilman että ne koskettavat omaa elämäämme?

60 vuotta sitten tämän kirkon vihkimysmessussa piispa Martti Simojoki puhui myös uskonnon välineellistämistä vastaan. Hän oli valinnut vihkimyspuheensa pohjaksi Filippiläiskirjeestä nämä jakeet: Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa! Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on jo lähellä. Piispa Simojoki siteerasi puheessaan Dag Hammarskjöldiä: ”Niillä, jotka rakastavat Jumalaa, ei ole uskontoa, heillä on vain Jumala.” Luen nyt pätkän tuosta piispan puheesta:

On totta, että uskonto ja Jumala saattavat olla eri asioita. Ihmisellä kenties on uskonto, hän harrastaa uskonnollisia kysymyksiä, hän antaa arvon uskonnon moraaliselle merkitykselle, hän näkee uskonnossa välineen ihmisen sielullisen terveyden ja tasapainon saavuttamiseksi mutta yhtä kaikki hän voi olla ilman Jumalaa. Uskonto on hänelle perinne tai velvollisuus tai sielullista harjoitusta, eräänlaista sielullisen elämän tekniikkaa, mutta siitä puuttuu tämä tietoisuus: Herra on lähellä.

Jumala on jotain aivan toisenlaista kuin mitä me ihmiset – hurskaimmatkaan meistä – osaavat ajatella. Hänen läsnäolonsa on niin suuri ja ihmeellinen, että sen rinnalla kaikki ihmisen uskonnolliset ajatukset ja harjoitukset ovat riittämättömiä. Jumalan läsnäolo särkee käsityksemme Hänestä, eikä vain käsityksemme, vaan koko persoonamme, niin kuin Raamatussa sanotaan: ”Jumala asuu korkeudessa ja pyhyydessä ja niiden tykönä, joilla on särjetty ja nöyrä henki.” Kun Herra on lähellä, silloin ihminen ei enää ole varma itsestään, hän ei kiivaile omien uskonnollisten mielipiteittensä puolesta, hän ei suosittele itseään, mutta hän iloitsee – joskin särkynein sydämin – Herrasta, hän uskoo Jumalan mahdollisuuksiin, hän odottaa suuria Jumalalta, hän jättää elämänsä ja kuolemansa, nykyhetken ja tulevaisuuden Jumalan käsiin ja näin hänellä on varaa siihen, että hänen lempeytensä tulee kaikkien tietoon.

Piispan sanat 60 vuoden takaa ovat yhä ajankohtaiset. Edelleenkään kristittynä eläminen ei voi olla sitä, että ulkoistamme ja välineellistämme Kristuksen tai pidämme Hänet käsivarren mitan päässä näytillä vitriinissä. Elämä Kristuksessa on suostumista siihen, että Jumalan uutta luova voima läpäisee koko elämän, suostumista muutokseen ja sen mukanaan tuomaan epävarmuuteen, kuitenkin luottaen siihen, että Kristus on jo lähellä. Se on sitoutumista totuuteen, vapauteen, oikeudenmukaisuuteen ja ehdottomaan rakkauteen ja niiden edistämiseen. Tänäänkin Jumalan valtakunta murtautuu keskuuteemme. Tänäänkin on Kristuksen päivä, kaunis päivä.