Jeesus sanoi: »Olette kuulleet sanonnan: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihollistasi.’ Mutta minä sanon teille: Rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka vainoavat teitä. Niin teistä tulee taivaallisen Isänne lapsia. Hänen aurinkonsa nousee hyville ja pahoille, ja hän antaa sadetta oikeamielisille ja jumalattomille. Mitä ansiota saisitte, jos rakastaisitte vain niitä, jotka rakastavat teitä? Eivätkö tullimiehetkin tee niin? Ja mitä ihmeellistä siinä on, jos tervehditte vain ystäviänne? Eivätkö vierasuskoisetkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin taivaallinen Isännekin on.». (Matt. 5: 43-48)
Vihollinen on vahva sana. Sitä tulee harvoin käytettyä arkikielessä. Saatamme tunnistaa ympäriltämme ihmisiä, joita pidämme kilpailijoina: he kenties kilpailevat kanssamme samoista työpaikoista tai apurahoista, mutta kilpailija ei kuitenkaan ole sama asia kuin vihollinen. Yliopistossa eletään erimielisyyksien keskellä. Tutkijat kiistelevät teorioista, opettajat arvioivat opiskelijoiden suorituksia ja joskus kilpaillaan niukoista resursseista. Silti yliopiston perusajatus on, että voimakaskaan erimielisyys ei tee toisesta vihollista.
Enemy is a strong word. We rarely use it in ordinary life, yet it shapes how we see the world and other people. War not only makes enmity visible; it also helps to create it. In recent years, the word “enemy” has returned to European public discourse in a way that would have seemed impossible only a short time ago. As enemy images become stronger, it becomes more difficult to distinguish between states, political leaders and ordinary human beings.
Viholliskuvien rakentaminen on paljon helpompaa kuin niiden purkaminen. Tiedämme sen omasta historiastamme. Vuonna 1918 naapureista tehtiin vihollisia ja tappamiselle oli oikeutus. Tuon vihollisasetelman purkaminen vei kauan. Sata vuotta sitten kansakunnan vihollisia nähtiin kaikkialla. Viha oli vahva moottori, joka ajoi toimintaan. Vihollisille piti tehdä jotain. Pian tulee ensi-iltaan elokuva, joka kertoo yhden episodin tuosta ajasta: presidentti Ståhlbergin sieppauksesta ja yrityksestä muiluttaa hänet rajan yli. Tapaus herätti huomaamaan, että vihollispuheen kanssa oli menty liian pitkälle.
Sata vuotta myöhemmin ilmapiiri ei ole muuttunut niin paljoa kuin toivoisi. Yhä edelleen meillä on tarve etsiä syyllisiä koettuihin ongelmiin itsemme ulkopuolelta, niistä toisista. Toinen ihminen voidaan tehdä ”toiseksi” määrittelemällä jokin hänen ominaisuutensa niin perustavanlaatuiseksi, että hänen asemansa suhteessa minuun ja yhteisöön määräytyy sen perusteella. Tällä hetkellä näkyvästi toiseutetaan muslimeja. Islamofobiaa on tutkimuksessa kuvattu uutena rasismina. Rotuoppia pidetään jo hieman vanhanaikaisena, mutta rasismi ei ole kadonnut mihinkään. Rotujen eriarvoisuuden sijaan massoihin uppoaa nykyään puhe kulttuurien eriarvoisuudesta. Sen viesti on, että toiset kulttuurit ovat toisia alempiarvoisia ja ihminen on yhtä kuin kulttuurinsa. Jos ihminen on kotoisin maasta, jossa islam on valtauskonto, hänet nähdään ainoastaan uskontonsa edustajana ja sellaisena tuomitaan kykenemättömäksi sopeutumaan meidän yhteiskuntaamme. Kokonaisia kansakuntia toiseutetaan ja ulossuljetaan tällä perusteella. Viha heitä kohtaan oikeutetaan siksi, että ovat sattuneet syntymään tiettyyn kulttuuriin, ei siksi, että he olisivat tehneet jotain väärää. Toiseus itsessään on alettu nähdä pahana.
Ihmiselle on luontaista suojella ja puolustaa lähipiiriään ja tuntea epäluuloa vieraita ja erilaisia kohtaan. Tästä myös Jeesus puhuu äsken kuulemassamme evankeliumitekstissä, mutta hän kyseenalaistaa sen oikeutuksen. Rakasta vihollistasi on vahva viesti. Ja vaikea. Vaikeaa se on erityisesti silloin, jos viha koetaan oikeutetuksi. Silloin, jos vihollinen ei ole vain omassa mielessäni rakennettu viholliskuva, vaan ihminen, joka todella on tehnyt minulle pahaa. Miten voin rakastaa niitä, jotka ovat tehneet hirvittäviä asioita?
Croatian theologian Miroslav Volf has wrestled with this question in the light of an experience close to home: the wars of the former Yugoslavia. His book Exclusion and Embrace grew out of a very concrete question: can a Croat love a Serbian enemy? Volf recalls that when he claimed that Christians are called to “embrace their enemies”, his doctoral supervisor Jürgen Moltmann challenged him: “But can you embrace a četnik?” Someone, in other words, who had participated in extreme violence in Volf’s homeland. Volf’s answer was yes. But not by denying the conflict or forgetting evil deeds. Loving one’s enemy does not mean turning a blind eye to evil. Embrace means this: I refuse to define a person finally and completely by their evil. The enemy is there as a human being who needs to be embraced.
Volfin viesti on, että kristityn ei tule hyväksyä vihollisasetelmaa, vaan aloittaa prosessi, jossa vihollisesta tulee jälleen ihminen, jonka kanssa yhteys on mahdollista. Sovintoon tarvitaan katumusta ja anteeksiantoa, mutta sovinnon prosessin aloittamiseen niitä ei tarvitse odottaa. Kristus ristillä ojentautui väärintekijöitään kohti. Jumala ottaa ihmisen yhteyteensä ennen kuin ihminen on osoittautunut sen arvoiseksi. Siksi meidänkin velvollisuutemme on ottaa toiset vastaan kyselemättä, että ovatko he sen ansainneet.
Viha ja inho vääristävät katseen, moraalisen näkökykymme. Viha tekee katseen kohteesta yksiulotteisen. Alamme määritellä hänet vain hänen väärien tekojensa kautta, jolloin hänestä tulee yksiselitteisen paha. Paha taas pitää sulkea ulkopuolelle. Viha on siis halua ulossulkemiseen.
Luen juuri teologian tohtori Ville Mäkipellon tuoretta tietokirjaa Sittenkin ehjä, joka kertoo seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kokemista traumaattisista eheyttämispyrkimyksistä suomalaisissa konservatiivikristillisissä piireissä. Kirja on surullinen muistutus siitä, miten toiseuden synnyttämä pelko ohjaa niidenkin toimia, jotka puhuvat rakkauden puolesta. Ulossulkemista saatetaan kutsua rakkaudeksi. Kristillisen uskon näkökulmasta toisen ulossulkeminen merkitsee kuitenkin myös Jumalan torjumista.
Hate is the will to exclude. If you hear a phrase such as “hate the sin, love the sinner”, you probably encounter exclusion disguised as love. Yet the exclusion of the other is an exclusion of God.
Rakastaminen merkitsee toisen hyvän tahtomista ja sen eteen ponnistelua. Toisen hyvän ymmärtäminen taas vaatii toisen asemaan eläytymistä. Se taas edellyttää toisen näkemistä kokonaisena ihmisenä, ei mielikuvana ja viiteryhmänsä kasvottomana edustajana.
Rakasta vihollistasi on haastava käsky, koska se ei todellakaan tule luonnostaan. Ja silti se on helppo tunnistaa tavoittelemisen arvoiseksi. Rakasta vihollistasi on myös oksymoron, itseristiriita. Jos rakastaa, ei voi vihata. Vihollisen rakastaminen murtaa koko vihollisasetelman. Pohjimmiltaan käsky siis kuuluu: rakasta jokaista ihmistä erottelematta. Näe vaivaa niiden ja ennen kaikkea niiden ihmisten hyvän edistämiseen, joita eniten vieroksut, inhoat, pelkäät ja kartat. Niin kuin tiedon etsiminen opettaa meitä korjaamaan virheellisiä käsityksiä maailmasta, käsky rakastaa vihollista puolestaan haastaa luopumaan liian yksinkertaistetuista käsityksistä toisista ihmisistä. Näkemään toiset enemmän tavalla, jolla Jumala meitä katsoo, rakkauden kautta.
Saarna pidettiin Helsingin yliopiston lukuvuoden avajaisjumalanpalveluksessa 31.8.2026
Päivi Vähäkangas 