Joh. 16: 23-33
22 vuotta sitten olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi ja pääsin Helsingin yliopistoon opiskelemaan teologiaa. Eräänä elokuisena sunnuntaina vanhempani ajoivat minut Keski-Suomesta Vallilaan pieneen opiskelijaboksiini. Kaikki omaisuuteni mahtui peräkärryyn. Kun olimme saaneet kannettua tavarat asuntoon, tekivät vanhempani lähtöä ja huikkasivat vielä viimeiset elämänviisautensa tyttärelleen. Äitini sanoi: ”Älä sitten kurkottele ikkunasta, tämä on korkealla.” Isäni sanoi: ”Säilytä usko puhtaana.”
Säilytä usko puhtaana. Sehän on oikeastaan sama kuin toivottaa hei älä koskaan ikinä muutu. Se on sekä kohtuuton että mahdoton toive. Emme me elä umpiossa. Kaikki mitä ympärillämme tapahtuu vaikuttaa meihin, jokainen kohtaaminen muuttaa meitä. Se, mikä ulospäin voi näyttää puhtaan uskon turmeltumiselta, voikin ihmiselle itselleen olla elintärkeää henkistä ja hengellistä kasvua.
Raamattu kokonaisuudessaan on kertomus ihmisten ymmärryksen vähittäisestä muuttumisesta. Vanhan testamentin alkulehdillä kohtaamamme helposti tulistuva, mustasukkainen, mielensäpahoittava ja kohtuuttomasti kostava Jumalakin kokee vähittäisen muodonmuutoksen kohti evankeliumien kuvaamaa lempeää, myötätuntoista Jumalaa, joka itse ottaa kantaakseen ihmisten kärsimykset. Ei se kuitenkaan ole Jumala, joka muuttuu, mutta ymmärryksemme hänestä ja hänen tahdostaan on aikojen saatossa avartunut kollektiivisella tasolla. Yksilöiden kohdalla sama tapahtuu minuuden kehittyessä. Opetuslapsilleenkin Jeesus vakuuttaa viimeisinä sanoinaan, että vähitellen kaikki kyllä avautuu. Pyhä Henki johtaa teidät koko totuuteen. Se, mikä nyt tuntuu vieraalta ja käsittämättömältä, on jonain päivänä kristallinkirkasta. Ei vielä nyt, sitten joskus vasta.
”Säilytä usko puhtaana” on siitäkin ongelmallinen toivotus, että se kannustaa staattisuuteen, vaikka todellisuudessa usko on dynaamista. Uudessa testamentissa Jeesuksen ensimmäinen viesti kuulijoilleen oli kehotus mielenmuutokseen: alkakaa ajatella uudella tavalla! Usko on liikettä. Se on sisäistä dynaamisuutta, jatkuvaa ytimen esiin seulomista ja sen sanoittamista yhä uusissa ja uusissa elämäntilanteissa. Se on myös liikettä ulospäin, pois oman itsen märehtimisestä kohti toisia ihmisiä. Kirkon ja kristityn tavoite ei koskaan voi olla rauhallinen, häiriötön uni, vaan havahtuminen, tietoiseksi tuleminen ja liikkeelle lähteminen.
Minulla on viisivuotias lapsi. Äidin roolissa olen joutunut miettimään, millaista Jumala-kuvaa välitän. Millaisena lapseni mieltää uskon ja kirkon, kun hän tarkastelee niitä minun kauttani, minun heijastamanani. Kun toimitan kasteita, käytän nykyään aina Irja Askolan kirjoittamaa rukousta, jossa sanotaan näin: ”Anna hänen saada osakseen kaikkea sitä, mitä hän tarvitsee voidakseen kasvaa turvallisesti ja vapaana omassa rytmissään ja aikataulussaan kohti omaa elämäntarkoitustaan.” Se on niin upeasti sanottu, että minua alkaa aina itkettää kun luen tuon rukouksen. Turvaa ja vapautta, siitähän meidän uskossamme on kysymys. Siitäkin huolimatta, että se ei aina siltä vaikuta, kun kirkko näyttää kylmäkiskoisimmat puolensa. Lapsen kasvatuksessa ja kirkon elämässä pätevät samat pelisäännöt: on aivan sama, kuinka yleviä periaatteita kannattaa ja kuinka kauniisti ne sanoittaa, jos siitä ei tule todellisuutta toiminnassa.
”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten” sanoo Jumala tämän päivän Vanhan testamentin tekstissä. Haluan uskoa, että Jumalan suunnitelma ei tarkoita, että itse kunkin tiet on ennalta määritelty, ja niistä poikkeaminen olisi suunnitelmasta poikkeamista. Pikemminkin niin, että Jumala tönäisee meidät matkaan. Mene, tutki maailmaa, etsi omaa tietäsi, Hän sanoo. Minä olen kanssasi, mitä valintoja ikinä teetkään. Minun suunnitelmani muovautuu sinun vapautesi varassa, mutta sinun vapautesi ei kuitenkaan merkitse riippumattomuutta minusta.
Saarna on pidetty sateenkaarimessussa Alppilan kirkossa 22.5.2019
Päivi Vähäkangas 