Luuk. 8: 4–15
Jokunen viikko sitten Kari Kuula kirjoitti Kirkko & Kaupunki –lehteen kolumnin muistin voimasta. Hän kertoi, miten mieleen on jäänyt oman isän ikävä kommentti nuoruusvuosina. ”Sinusta ei koskaan tule mitään!” Kolumni keräsi paljon kommentteja. Monet muistelivat kuulemiaan mitätöiviä kommentteja vuosikymmentenkin takaa. Yksi pikaistuksissa sanottu lause voi painua polttokirjaimilla sydämeen ja kulkea mukana läpi elämän. Toisaalta myös oikealla hetkellä lausutut rohkaisun ja kannustuksen sanat saattavat kantaa pitkälle. Viskomme sanoja ympärillemme huolettomasti ja huolimattomasti kuin siemeniä. Jotkut niistä jäävät itämään ja kantavat hedelmää, makeaa tai kitkerää.
Kylväjävertaus on yksi tutuimmista Jeesuksen vertauksista. Rippikoulujen klassikkotavaraa. Sen kuuleminen vie omat ajatukseni heti vuosikymmenten taakse isosvuosiin, jolloin tätä vertausta tankattiin läpi raamatturyhmissä ujojen ja kiusaantuneiden riparilaisten kanssa. Yritin nyhtää heistä irti mielipiteitä siitä, mitä tarkoittaisi kallioinen maa tai ohdakkeiden tukahduttama kasvu. Meillä isosilla oli tietenkin valmis vastaussapluuna siitä, mitä tämä vertaus tarkoitti ja miten sitä piti tulkita. Usko tarkoitti meille selkeitä sääntöjä. Tee näin, älä tee noin. Jokaiselle raamatunkohdalle oli olemassa yksi oikea tulkinta. Yksi vain, ei useampia.
Nyt keski-ikäisenä tämä vertaus herättää minussa erilaisia ajatuksia kuin nuorena. Näin on monenkin raamatuntekstin kohdalla. Se Raamatussa on oikeastaan niin hienoa, että tutuista tutuimmatkin kohdasta voivat avautua uudella tavalla eri elämänvaiheissa, kun Sana löytää tarttumapinnan jostakin uudesta kokemuksestani. Eilen en nähnyt sitä, minkä tänään huomaan. Huomenna sama teksti voi synnyttää minussa taas uusia ajatuksia.
Jeesus opetti paljon vertausten avulla. Ne olivat mieleenpainuvia ja ajatuksia herättäviä. Vertausten voima on juuri siinä, että niitä voi lähestyä niin monella tavalla. Liiallisella selittämisellä sen sijaan saatetaan kapeuttaa Sanan uutta luovaa voimaa. Jeesuksella ei ollut tapana selittää auki vertauksiaan. Kylväjävertaus on siksi harvinainen, että heti vertauksen perään selostetaan, mitä se tarkoittaa. On kuitenkin todennäköistä, että Jeesus ei itse selittänyt vertausta, vaan selityksen loivat hänen seuraajansa.
Kylväjävertauksen selitys, jollaisena sen tunnemme Luukkaan evankeliumissa, on syntynyt aikana, jolloin kristinusko oli vasta pienenpieni liike, nopeasti kasvava, mutta isommassa mittakaavassa silti mitätön. Jeesuksen seuraajat veivät innolla eteenpäin sanaa, jota ei kuitenkaan läheskään aina ja kaikkialla otettu riemuiten vastaan. Oli niitäkin, jotka kääntyivät, mutta kokemansa painostuksen perusteella luopuivat uudesta uskostaan. Se on varmasti tuntunut käsittämättömältä uskollisista Jeesuksen opetuslapsista. Sanomahan on parasta, mitä koskaan on ollut. Miten voi olla, että se torjutaan? Selitykseksi annettiin, että vika oli vastaanottajissa. Osa ihmisistä vain on huonoa maaperää. Heille kylväminen oli kuin olisi heittänyt helmiä sioille. It’s not me, it’s you. Kuulostaa perin inhimilliseltä ajattelutavalta, eikö niin?
En enää mieti kylväjävertauksen kohdalla sitä, mikä kaikki voi juuria irti, tukahduttaa tai kuivattaa minun uskoni. Eihän uskon syntyminen ja ylläpitäminen ole minun varassani. En voi valita lähtökohtiani, ei ole minusta kiinni olenko kalliota, tienpenkkaa vai hedelmäistä multaa. Kasvun antaa Jumala, se riittää. Sama ajatus toistuu useissa muissakin Jeesuksen kasvua kuvaavissa vertauksissa. Sinapinsiemenestä kasvaa suuri puu. Pieni siemen antaa suuren sadon. Kasvu ja uuden elämän syntyminen on ihme, salaisuus, jota ihmismieli ei voi ymmärtää – ja johon ihminen ei voi vaikuttaa.
Yhä enemmän kuulen Jeesuksen sanoissa kehotuksen siirtää katse pois omasta navasta. Minun tehtäväni ei ole märehtiä oman uskoni laatua eikä varsinkaan toisten ihmisten uskon luonnetta ja kestävyyttä. Ei murehtia maaperää tai ohdakkeita, vaan pohtia, millainen kylväjä itse olen. Mitä minä kylvän ympärilleni? Mitä minun sanani, tekoni ja asenteeni saavat aikaan toisissa ihmisissä? Kylvänkö neulasia, jotka pistelevät kantapäissä ja tunkeutuvat kynsien alle? Nouseeko minun kylvöstäni oraalle ennemmin lannistamista kuin luottamusta ja uskallusta? Näistä käsistä lipsahtaa joka tapauksessa aina mukaan rikkaruohon siemeniä, mutta olen silti vastuussa siitä, mitä kylvän.
Jumala antaa kasvun, ja voimme vain anoa, että hän vahvistaa meissä enemmän sitä hyvää siementä, joka tuottaa satoa. Että me olisimme toinen toisillemme leipää.
saarna Paavalin kirkossa 24.2.2020
Päivi Vähäkangas 