Varhaiskristillisiä totuuden torvia

Kirjoitus on 6.10.2012 väitöstilaisuuteni alussa pitämä luento, joka on julkaistu Vartija-lehdessä 1/2013

Yksi kahvipöytäkeskustelujen vakioaiheita on sen päivittely, miten sivistymätöntä ja ala-arvoista on keskustelu nettifoorumeilla. Hiljattain Suomen Kuvalehdessä (3.8.2012) todettiin, että keskustelun tasossa ei ole mitään uutta: kärkevä, röyhkeä ja loukkaava puhetyyli kuului jo uskonpuhdistukseen. Martti Luther oli sitä mieltä, että ”keskustelijoiden oli suositeltavaa suoltaa kuraa toisten niskaan hyvin henkilökohtaisella tasolla – vain näin oli mahdollista houkutella totuus esiin”.

Kärkevä kielenkäyttö totuuden puolustamiseksi on kuitenkin paljon vanhempi ilmiö. Antiikin aikana retoriikkaa opiskelevat harjoittelivat ylistyspuheiden kirjoittamista, mutta myös niiden vastineita, herjauspuheita (ψόγος). Herjauspuheessa keskitytään yksinomaan kohteen huonoihin ominaisuuksiin. Tärkeintä tällaisessa argumentaatiossa ei ole väitteen totuusarvo, vaan sen teho kuulijassa.

Tietämättömät, rienaajat, juopot, jumalattomat ja demoniset. Näin väitöskirjani toinen lähdeteksti, pseudokleemensiläiseen kirjallisuuteen lukeutuva Recognitions, nimittää vastustajiaan. Tällaiset parjaavat määreet olivat yleisesti käytettyjä varhaiskristittyjen opettajien kirjoituksissa harhaoppisia vastaan. Ja ennen kaikkea tehokkaita. Kun osoitetaan, millä tavoin ”muut” ajattelevat ja toimivat väärin, korostuu oman ryhmän erilaisuus ja ylivertaisuus ”muihin” nähden. ”Me” emme ole moraalittomia, jumalattomia, juoppoja, tietämättömiä tai epäjohdonmukaisia. Kuilu ”meidän” ja ”muiden” välillä on ylittämätön. Herjauspuhe, joka tähtää toisen osapuolen halventamiseen ja tuomitsemiseen, vahvistaa siis samalla oman ryhmän muista erottuvaa sosiaalista identiteettiä. Tällaista puhetta ei siis oikeastaan ole suunnattu niille, joita puhe käsittelee, vaan joko samanmielisille, jotka voivat identifioitua puhujan/kirjoittajan ”meihin” tai epävarmoille, joita suostutellaan astumaan samaan leiriin.

Väitöskirjassani tutkin kahta varhaiskristillistä lähdettä, joita yhdistää polemiikki toisinajattelevia kohtaan. Lähteistäni ensimmäinen, Eugnostos, kuuluu Nag Hammadin koptinkieliseen kirjakokoelmaan ja on peräisin 100-luvun jKr. Egyptistä. Se on melko lyhyt tutkielma jumalallisen maailman rakenteesta eikä siten osoita kiinnostusta tämänpuoleisia asioita kohtaan lukuun ottamatta teoksen alkua. Sen mukaan kaikki ihmiset ovat aina etsineet Jumalaa, mutta eivät ole löytäneet häntä. Erityisesti filosofit ovat esittäneet kolmenlaisia näkemyksiä maailman rakenteesta, mutta he kaikki ovat väärässä. Ainoastaan se, joka kykenee ymmärtämään Eugnostoksen sisältämän viisauden, on kuolematon kuolevaisten ihmisten keskellä.

Väitöskirjani toinen lähdeteksti on nimeltään Recognitions (suomeksi Tunnistamisia). Kyseinen teos on syntynyt 300-luvulla jKr. Syyriassa, joskin sen oletetaan pohjautuvan satakunta vuotta vanhempaan pohjatekstiin. Recognitions on monisatasivuinen kristillinen seikkailuromaani, jossa on kaksi päätarinaa. Kehyskertomus kuvaa Rooman piispa Kleemensin nuoruuden vaiheita: eksistentiaalista kriisiä, kääntymistä kristityksi, sekä toisistaan eroon joutuneiden perheenjäsenten löytämistä ja tunnistamista. Perhetarinan lomassa kerrotaan Kleemensin lähetysmatkoista apostoli Pietarin kanssa, Pietarin opetuksista oppilasjoukolleen sekä julkisista väittelyistä tarinan pääkonnan Simon-noidan kanssa. Teoksen agendana on osoittaa, mitä on oikea usko ja kenellä on valta edustaa totuutta. Maailma on täynnä vääriä opettajia ja siksi romaanin kirjoittaja vastustaa useita ryhmiä samalla kertaa. Mustalla listalla on sekä kristittyjä että ei-kristittyjä: filosofeja, astrologeja, kreikkalais-roomalaisiin myyteihin uskovia, kristittyjä, jotka suhtautuvat liian löyhästi juutalaiseen lakiin, kristittyjä, jotka uskovat erilliseen luojajumalaan, kristittyjä, jotka uskovat Isän ja Pojan olevan samaa olemusta, sekä kristittyjä, jotka nyt vain ylipäänsä tulkitsevat pyhiä tekstejä väärin.

Pseudokleemensiläisestä kirjallisuudesta on viimeisen kolmen vuosisadan aikana kirjoitettu paljon tutkimusta. Suurin osa siitä keskittyy pohtimaan romaanien taustalta löytyviä lähteitä, sitä mahdollisimman alkuperäistä tekstimuotoa, joka antaisi meille tietoa varhaisesta juutalaiskristillisestä yhteisöstä. Pseudokleemensiläisten romaanien arvo tutkijoiden silmissä onkin vaihdellut sen mukaan, kuinka varhaisiksi ne on ajoitettu. Eugnostokseen keskittynyttä tutkimusta on vain murto-osa pseudokleemensiläiseen kirjallisuuteen verrattuna, mutta Eugnostos onkin ollut vasta viimeiset kolmekymmentä vuotta tutkijoiden saatavilla. Silti tämänkin tekstin suhteen suurin kiinnostus on kohdistunut siihen, mitä se mahdollisesti kertoo gnostilaisuuden varhaisista vaiheista ja onko se todiste gnostilaisuuden ei-kristillisistä juurista.

Omassa väitöskirjassani tutkin erityisesti sitä, millä tavalla Eugnostos ja Recognitions hyödyntävät platonilaista filosofiaa, mutta en silti pyri metsästämään yksittäisten termien alkuperää. Kysymys siitä, kuka sanoi mitäkin ensin ei ole yhtä kiinnostava kuin erilaiset tulkinnat, joita samoille käsitteille annetaan ja se keskustelu, jota eri traditiot käyvät keskenään samoista teemoista. Mikään varhaiskristillinen teksti ei ole syntynyt tyhjiössä, vaan ne ovat aina reaktioita, osallistumisia johonkin tärkeäksi koettuun keskusteluun. Välillä tämä keskustelu tuppaa äitymään kuumaksi.

Otetaanpa esimerkiksi Simon-noita, joka on Recognitions-teoksen antisankari, arkkivihollinen. Samanlaisen roolin Simon saa muissakin varhaiskristillisissä teksteissä, joissa hänet mainitaan, mutta missään muualla Simonia ei ole näin näkyvästi esillä. Ennen ensimmäistä julkista väittelyä Pietarin ja Simonin välillä kuulijalle kerrotaan taustatietoa Simonista. Kaksi Pietarin oppilasta on aiemmin kuulunut Simonin lähipiiriin, joten he kertovat oleelliset tiedot Simonin taustasta, pyrkimyksistä, toimintatavoista ja motiiveista käyttäen seuraavia ilmaisuja (kuvaus Simonista löytyy luvuista R 2.6-14):

• noita, joka tavoittelee kiihkeästi sitä, mitä haluaa
• mittaamattoman paha
• kunniankipeä ja kerskailee kaikkia muita enemmän
• väittää olevansa Jumala
• kunnianhimoinen pahuudessa
• teeskentelee ystävyyttä oman edun nimissä
• vehkeilijä
• petkuttaja ja valehtelija
• julkea heittiö

Nämä kaikki luonteenpiirteet mainitaan jo ennen kuin Simonille annetaan romaanissa tilaisuus avata suunsa ja esittää ensimmäistäkään väitettä. Kuulijalle luodaan siis jo lähtökohtaisesti kielteinen kuva vastustajasta. Myös väittelyn aikana Simon kuvataan epäasiallisesti käyttäytyvänä: hän keskeyttää Pietarin, vastustaa sovinnollista lähestymistapaa ja esittää virheellisiä syytöksiä. Väittelyn lopuksi hän menettää täysin malttinsa ja poistuu paikalta kirouksia ja solvauksia viskoen, eikä suostu myöntämään tappiotaan. Aivan romaanin lopussa epätoivoinen Simon yrittää vielä turvautua noituuteen, mutta Pietari kääntää senkin nokkelasti voitokseen. Vastustajan uskottavuutta murennetaan siis vetoamalla tämän moraaliseen epäilyttävyyteen tai negatiivisiin piirteisiin: koska Simon on moraaliton vehkeilijä, hänen puheitaan ei ole syytä kuunnella.

Recognitions malttaa välillä siirtää syyttävän sormen Simonista muihinkin epäilyttäviin oppeihin. Filosofit torjutaan, sillä he tavoittelevat mainetta ja kunniaa ihmisten silmissä totuuden sijaan. Kaiken lisäksi heidän puheensa on vain koukeroista lörpöttelyä, josta kukaan ei saa tolkkua. Simonin ja filosofien ohella Recognitions antaa huutia kolmannellekin ryhmälle. Kirjoittaja pohtii muutaman luvun verran kysymystä siitä, miten Poika lähtee Isästä ja mikä on näiden kahden keskinäinen suhde. Kirjoittaja ottaa hampaisiinsa ne, jotka pilkkaavat Jumalaa esittämällä hänestä vääränlaisia näkemyksiä, kuten että Isä olisi autopator eli itse-itsensä-isä tai autogenetos eli itsesyntyinen. Recognitions ei nimeä, ketkä ovat näitä väärällä tavalla ajattelevia, mutta hänen käyttämänsä termit viittaavat siihen, että vastustuksen kohteena saattaa olla juuri Eugnostoksen edustama teologia. Kun Recognitions-teoksen väitteitä verrataan Eugnostokseen itseensä, käy ilmi, että edellisen kirjoittaja joko esittää tahallisesti virheellisen kuvan Eugnostoksen teologiasta tai on ymmärtänyt sen väärin, mikä ei sinällään yllätä, sillä Eugnostos kirjoittaa melko vaikeaselkoisesti.

Mikä sitten on se totuus, jonka puolesta Eugnostos ja Recognitions kiivailevat? Itse asiassa tämä totuuden sisältö jää verrattain hämärän peittoon. Eugnostos tosin puhuu tiedon prinsiipeistä eli tiedon tärkeimmistä lähtökohdista, joista ensimmäinen on se, että Kaikkeuden Alkuisä on ehdottoman transsendentti ja kaikkien määritelmien ulottumattomissa ja että häntä ei pidä sekoittaa siihen taivaallisen maailman olentoon, josta moneus ja näkyvä maailma saavat alkunsa. Silti tämä informaatio on vain tiedon alku ja Eugnostos päättyy kryptisesti lupaukseen tulevasta opettajasta, joka kertoo lopullisen tiedon. Recognitioneksella olisi sivumääränsä puolesta paljon tilaisuuksia kertoa, mikä oikeastaan on se totuus, jonka Tosi Profeetta on ilmoittanut, mutta kirjoittaja jättää kuitenkin tämän kysymyksen avoimeksi. Vaikuttaa siltä, että vaikka molemmissa teksteissä totuus ja oikea tieto korreloivat keskenään, totuutta ei kuitenkaan voi pukea sanoiksi, vaan se on pikemminkin tietoisuuden tila, jossa mieli katselee Jumalaa.

Totuutta ei läväytetä kuulijan kasvoille myöskään siksi, että sitä ei näiden tekstien mukaan voi tavoittaa kertarysäyksellä. Totuus ja oikea tieto ovat yhteisön hallussa ja niihin pääsee käsiksi vain hyväksymällä yhteisön auktoriteetin. Tiedon ja siten pelastuksen avain on siis niillä, jotka ovat osa oikeaa suksessiota eli jotka ovat vastaanottaneet julistuksen arvovaltaiselta taholta ja välittäneet sen uskollisesti eteenpäin.

Ne toiset eli ne, jotka opettavat eri tavalla kuin ”me” ovat siis harhateillä. Varhaiskristillisissä teksteissä aggressiivisin arvostelu kohdistetaan yleensä niihin, jotka ovat kaikkein lähimpänä ja siten suurin uhka kirjoittajan omalle ajattelulle: toisiin kristittyihin. Recognitions kyllä mainitsee, että pakanafilosofit ja astrologit ovat väärässä, mutta karkeimmat attribuutit liitetään kuitenkin väärällä tavalla ajatteleviin kristittyihin. Myös toisen vuosisadan lopulla vaikuttanut Lyonin piispa Irenaeus, joka kirjoitti massiivisen viisiosaisen teoksen harhaoppeja vastaan, pitää suurimpana uhkana heitä, jotka kutsuvat itseään kristityiksi, mutta jotka eivät Irenaeuksen mielestä täytä opillisesti kristityn kriteerejä. Irenaeus myöntää, että nekin ryhmät, joita hän vastustaa, kyllä nojaavat pyhiin kirjoituksiin, mutta tulkitsevat niitä täysin väärin. Aivan samalla tavalla Recognitions vastustaa vääränlaista raamatuntulkintaa. Viime kädessä kyse on siis arvovaltakiistasta: kenellä on oikeus määritellä, miten Raamattua pitäisi tulkita oikein?

Kiistoja Raamatun oikeasta tulkinnasta, vakuuttuneisuus siitä, että juuri meidän ryhmämme on oikeassa ja muut väärässä, harhaoppisuussyytöksiä ja vastustajan henkilöön kohdistuvia sanallisia hyökkäyksiä –  yhtäkkiä nämä lähemmäs kaksi tuhatta vuotta vanhat tekstit eivät tunnukaan niin kaukaisilta. Kolmannen vuosituhannen kirkollista nettikeskustelua Suomessa seuraava ei voi välttyä havaitsemasta, että myös tältä osin olemme onnistuneet säilyttämään elävänä varhaiskristillistä perinnettä.