Matt. 28: 1-8
Ystäväni oli käynyt katsomassa juuri elokuvateattereihin tulleen Maria Magdalena –elokuvan. Hän oli pitänyt siitä kovasti, se oli kuulema onnistunut välttämään monien Jeesus-elokuvien imelyyden. Hän kuitenkin lisäsi, että täytyy myöntää, että tarinan tuttuus söi elokuvan intensiteettiä. Juoni ei varsinaisesti yllättänyt.
Tarina on tosiaan meille kaikille perin juurin tuttu. Jeesus ratsastaa aasilla Jerusalemiin, kansa hurraa hänelle. Jeesus riehuu temppelissä, Juudas käy kielimässä sotilaille hänen olinpaikkansa. Opetuslapset ateroivat Jeesuksen kanssa ja Jeesus puhuu tulevasta kohtalostaan. Jeesus vangitaan, hänen tuomitaan kuolemaan ja naulitaan ristille. Naiset saapuvat haudalle ja toteavat sen tyhjäksi. On vaikea pitää yllä jännitystä, jos kuulija tai katselija tietää jo, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Jeesus nousi kuolleista. Tiedetään, tiedetään, sanoisi moni. Tämä on jo kuultu sata kertaa. Ei sillä ole mitään kosketusta minun arkeeni tai minun pääsiäisen viettooni. Toisille ylösnousemus on vain eriskummallinen satu Raamatun lehdillä. Sen tunteminen kuuluu yleissivistykseen, vaikka siihen ei uskoisikaan. Toiset uskovat siihen, mutta ylösnousemus jää silti etäiseksi. Se tapahtui kerran, kauan sitten. Minun elämäni on tässä ja nyt.
Muistatteko, mitä meidän kirkossamme opetetaan siitä, miten ihminen pelastuu? Pelastus on armoa, Jumalan lahja meille. Se tapahtuu Kristuksen sovituskuoleman ja ylösnousemuksen kautta. Me emme itse voi vaikuttaa pelastumiseemme mitenkään. Tämä luterilainen vanhurskauttamisoppi on vapauttava: pelastus ei riipu siitä, kuinka kovasti itse jaksan yrittää ja tsempata. Mutta samalla se on voinut myös etäännyttää meidät uskon kysymyksistä. Vanhurskauttaminen tapahtuu tuolla jossain taivaan foorumeilla, meidän ulkopuolellamme. Me elämme tavallista arkea eivätkä elämänvalintamme vaikuta pelastumiseemme. Pelastuksen suhteen olemme passiivisia vastaanottajia. Ei ihme, jos jollekulle voi tulla tunne, että ei ylösnousemuksella ja Jumalalla ylipäänsä ole mitään tekemistä minun arkisen elämäni kanssa.
Jäin miettimään sitä, että ehkä juuri tästä syystä protestanttisissa kirkoissa on niin paljon herätysliikkeitä, joissa korostetaan uskoontuloa ja omakohtaista kääntymiskokemusta. Se kompensoi pelastustapahtuman etäisyyttä. On inhimillistä kaivata sitä, että Jumalan todellisuus koskettaa elämääni henkilökohtaisella tasolla. Tunteiden ja kokemusten varaan on silti vaarallista rakentaa. Tunteet tulevat ja menevät ja äkillinen, vahva kokemus voi hiipua ajan myötä. Ylösnousemuksen todellisuus ei kuitenkaan katoa niiden mukana. Koko ihmiskunta tai tarkalleen ottaen koko luomakunta on osallinen ylösnousemuksesta, vaikka koko ajatus tuntuisikin käsittämättömältä.
Kasvu tapahtuu hitaasti. Sitä ei voi nähdä silmillä. Muutos, joka minussa käynnistyi kauan aikaa sitten, tulee näkyväksi vasta paljon myöhemmin.
Joskus muutokset ulkopuolellamme tapahtuvat äkillisesti. Ihmismielellä kestää kauan sopeutua muutoksiin ja prosessoida uutta. Haudalle menivät naiset, jotka olivat vasta alkaneet surra menettämäänsä opettajaa, kun heille kerrottiin, että hän ei olekaan kuollut. Jeesus on kuollut, aprillia! Pystyivätkö he sillä sekunnilla vaihtamaan tunnelmaa surusta riemuun? Tuskin. Evankeliumit kertovat, että naiset olivat ymmällään ja peloissaan. Uutisen piti antaa painua tajuntaan, sitä oli saatava tarkastella rauhassa. Uskaltaako sydän enää iloita kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut?
Kuolema on totta, sitä ei voi välttää eikä selittää pois. Mutta yhtä totta on, että kuolleelta näyttävästä voi versota uutta elämää. Kun lähdet kirkosta pois, katsele ympärillesi ulkona. Talven ja loskan jälijltä paljastuva maa on likainen ja elottoman näköinen. Silti haisevan ja maatuneen keskeltä puskee kukkia ja vihreää ruohoa. Jumalan uutta luova kosketus on läsnä meidän maailmassamme, sinun ja minun elämässäni monella tavalla. Sen huomaaminen voi vaatia aikaa ja pitkiä prosesseja. Rekisteröimme helpommin sen, mikä on kuollutta kuin sen, missä on idullaan uutta. Kristuksen ylösnousemus ei ole totta vain historiassa ja Raamatun lehdillä. Se on totta sinun elämässäsi nyt ja iankaikkisesti.
Päivi Vähäkangas 