Yksi kaikkien vai kaikki yhden puolesta?

Joh. 11:47–53 

Kouluaikoina filosofian tunnilla käsiteltiin eettisten valintojen tekemistä esimerkin avulla, joka on jäänyt mieleeni. Kuvittele, että olet veneessä, joka on alkanut vuotaa. Veneessä on paljon matkustajia; miehiä, naisia, lapsia, vanhuksia. Lastia on vähennettävä tai muuten koko vene hukkuu. Kun irtotavarat on heitetty pois, on edelleen veneen painoa saatava kevennettyä. Kenet matkustajista tällöin pitäisi heittää yli laidan? Esimerkissä oli lueteltu, keitä kaikkia veneessä oli ikää, sukupuolta ja ammattia myöten. Meidän tehtävämme oli ratkaista, keiden henki uhrataan ja millä perusteella.

Tavallaan oli absurdia, että me nuoret sitten tosissamme pohdimme, kenen elämää oli tärkeintä suojella ja kenen elämä taas vähiten säilyttämisen arvoista. Asetimme ihmisiä tärkeysjärjestykseen ja panoksena oli elämä. Tuon esimerkin avulla opettelimme, mitä tarkoittaa seurausetiikka. Sen mukaan teon oikeutus riippuu sen seurauksista. Teko on oikein, jos se tuottaa mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle, vaikka keinot tuntuisivatkin arveluttavilta. Arkipuheessa sanottaisiin, että tarkoitus pyhittää keinot.

Seurausetiikalle vastakkainen on velvollisuusetiikka. Sen mukaan on aina seurattava moraalisia periaatteita ja ratkaistava toiminta niiden mukaisesti. Järkemme, yhteisesti sovitut säännöt tai vaikka Raamattu kertovat meille, mikä on oikein ja mikä väärin. Teko on hyvä, jos se on oikein, seurauksista riippumatta. Vähän niin kuin Aabraham päivän Vanhan testamentin lukukappaleessa, hänhän oli valmis uhraamaan oman poikansa, koska ajatteli sen olevan Jumalan tahto.

Arjen eettisissä valintatilanteissa seurausetiikka ja velvollisuusetiikka usein risteävät. Meille kristityille kymmenen käskyä ovat sitovia elämänohjeita. Niin myös viides käsky, ”älä tapa”. Siitä huolimatta tappaminen ei kuitenkaan ole lakannut missään vaiheessa kristittyjenkään parissa. Vaikka yksilöillä ei ole ollut oikeutta riistää toisen henkeä, vallanpitäjille se on sallittu. Vielä nykyisinkin on kristillisenemmistöisiä maita, joiden päättäjät kannattavat kuolemanrangaistusta. Jo varhain kristityt teologit muotoilivat ajatuksen oikeutetusta sodasta, jolloin viides käsky on ylitettävissä. Meidän oikeustajumme mukaista on esimerkiksi se, että ukrainalaisilla on oikeus tarttua aseisiin ja puolustaa maataan.

Kolmen muskettisoturin tunnuslause kuuluu: yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Kreikkalais-roomalaisessa perinteessä tuo lause oli vain puolikas: yksi kaikkien puolesta. Yleinen poliittinen päättely oli se, että oli parempaa ja oikeudenmukaisempaa, että yksi kuolee monen puolesta kuin että moni kuolee yhden puolesta. Tähän samaan päättelyyn Kaifaskin nojasi 2000 vuotta sitten päivän evankeliumitekstin mukaan. Kaifasta ja juutalaisia johtajia ohjasi pelko. Roomalaiset miehittäjät hengittivät koko ajan niskaan. Oli parempi olla herättämättä liikaa huomiota, etteivät miehittäjät suutu ja kosta sitä koko kansalle. Jeesus herätti huomiota, joten hänestä piti päästä eroon. Sitten kaikki olisi taas hyvin.

Johanneksen evankeliumin kirjoittaja ja me lukijat näemme ironian tässä kohtauksessa. Kaifaan huoli oli todellinen, Jerusalem ja temppeli todellakin tuhottiin muutama vuosikymmen myöhemmin. Jeesuksen tappaminen ei estänyt tätä kehityskulkua. Miten usein olemmekaan historian kuluessa nähneet ja yhä edelleen näemme, miten valtaapitävät tekevät epätoivoisia ja julmia päätöksiä valtansa rippeistä kiinni pitääkseen, estääkseen pahimpien pelkojensa toteutumisen.

Kun tekee vaikeita päätöksiä, haluaa aina uskoa valintansa järkevyyteen. Oma näköala on kuitenkin aina rajallinen. Jos päätöstä ohjaa pelko, kapeutuu näkö entisestään. Voi yrittää kontrolloida seurauksia, jotka kuitenkin ovat täysin arvaamattomia. Voi pelätä seurauksia, joita ei koskaan tapahdu. Kun me nuoret pohdimme koulussa vene-esimerkkiä ja sitä, kenet heitettäisiin yli laidan, ei kukaan tainnut kyseenalaista sitä, oliko vene todella uppoamassa. Mitä jos saisimmekin vuodon tilkittyä ilman että kenenkään henkeä pitäisi uhrata?  Onko todellakin välttämätöntä aiheuttaa suurta kärsimystä joillekuille, että toisilla asiat olisivat hyvin?

Siellä, missä on valtaa, on myös vastuu suuri. Kenet uhrataan ja millaisista syistä? Keiden kärsimys on hyväksyttävämpää kuin toisten? Kaifaksen valintatilanne on yhtä lailla meidänkin yhteisöjemme valintatilanne. Myös kirkko, siis me kristityt, olemme vuosisatojen ajan monin tavoin tuhonneet ihmisiä Jumalan tahtoon vedoten. Rivistä poikkeavat on surutta työnnetty rekan alle yhteisen hyvän nimissä. Ne, joiden ääntä ei yleensä ole kuunneltu, ovat aina olleet valtapolitiikan pelinappuloita. Yhä edelleen naisten ja vähemmistöjen oikeudet näyttävät olevan kauppatavaraa, josta neuvotellaan. Parempi, että yksi kuolee, kuin että koko kansa joutuu tuhoon, niin kuin Kaifas päätteli.

Sen sijaan Jeesuksen opetus on tämän maailman logiikan mukaisesti nurinkurista. Jeesus ei opeta hyödyn maksimointia tai enemmistön etujen mukaan toimimista. En voi olla ajattelematta Jeesuksen vertausta painemesta ja sadasta lampaasta. Yhden lampaan hukannut paimen olisi voinut kohauttaa olkapäitään ja merkitä lampaan hävikiksi inventaarioluetteloonsa, mutta sen sijaan hän jätti koko muun lauman oman onnensa nojaan mennäkseen yhden lampaan avuksi. Kaikki yhden puolesta siis.

Jeesuksen ristinkuolema oli viimeinen uhri. Hänen jälkeensä ei tarvita uusia uhreja eikä uhriutumista. Eikä hän kuollut vain meidän ja enemmistön tarpeiden puolesta, vaan jokaikisen ihmisen puolesta. Myös heidän, jotka me olisimme valmiita uhraamaan. Hän tuntee meidän kipumme ja on kantanut kaiken kärsimyksen. Hän on parantaja, puolustaja, uuden elämän antaja kaikille tasavertaisesti.

Yksi kaikkien puolesta – se on Kristus. Hän ei toiminut pelosta tai pakosta, vaan rakkaudesta ja vapaudesta.

Kaikki yhden puolesta – siihen kutsutaan meitä. Näkemään ja kohtaamaan Kristus jokaisessa luodussa. Ei pelosta tai pakosta, vaan rakkaudesta ja vapaudesta.

saarna on pidetty Tuomasmessussa Helsingin Agricolan kirkossa kärsimyksen sunnuntaina 3.4.2022